Ja tästä se alkaa. Olen jo pitkään harkinnut aloittavani blogin kirjoittamisen ja nyt otin itseäni niskasta kiinni. On niin paljon sanottavaa, mutta toisaalta niin paljon kuuroja korvia joille puhua. Täällä voin vapaasti kirjoittaa mikä mieltäni askarruttaa ja ihmiset voivat vapaasti valita lukevatko kirjoituksiani vaiko eivät.

Vaikka blogini teema on Roosa, niin ei elämäni aina ole yhtä vaaleanpunaista. Olen pienen pojan äiti ja ulkomaalaisen miehen vaimo. Juujuu, tiedetään ihmisten yleinen mielipide tälläisestä kokoonpanosta. Sitä ei tarvitse sen kummemmin kommentoida.

Asumme Suomessa, mutta mieheni kotimaa (tunisia) on vahvasti sydämessämme. Mieheni perhe, samoinkuin oma perheeni asuvat siellä.

Vanhempani muuttivat muiden siaruksieni kanssa sinne kun täytin 18, joten oli aika pakko vähän ryhdistäytyä ja alkaa etsimään elämälleni jotain suuntaa. Alkaa ottaa vastuuta omasta olemisesta, koska sitä ei enää kukaan muukaan tehnyt. Olen kuullut kommenteja siitä, kuinka äitini on mukamas hylännyt minut vaihtamalla maata, mutta mikä minä olisin menemään oman äitini onnellisuuden tielle? Hän on onnellinen siellä ja olen onnellinen heidän puolestaan.

Kun vähän pääsin jaloilleni, aloitin työt eräässä pienessä kippolassa ja siitä olen luonut itselleni jonkunlaista uraa..samalla allalla olen ainakin kaikkien näisen huiman 5vuoden jälkeen. Eli hyvän matikan omaavat pystyvät laskemaan, ettei minulla noita ikävuosiakaan kovin kummoista määrää ole. Siellä sain hyvän opin siitä, mitä en halunnut elämälleni tapahtuvan. On surullista katsoa, kuinka vahvasti kuningas alkoholi määrää useiden ihmisten elämää. Ja kuinka vaikeaksi se sen monesti tekee.

Tietenkin halusin myös itse pitää vähän hauskaa, ja jonkunlaisessa pöhnässä vierähtikin sitten pari vuotta elämästäni. Työni oli baarissa, vapaa-aikani oli siellä..samoinkuin kaikki "ystävät". Jotka tosin lopettivat yhteydenpidon, kun itse lopetin vapaalla baarissa käymisen.

MAtkustelin pari kertaa vuodessa katsomaan vanhempiani ja sisaruksiani ja kaikki oli hyvin. Mutta jotain tuntui, että puuttui aina..Perhe!

Itselläni ei Suomessa minkäänlaista perhettä ollut ja sellaisen halusin. En halunnut, että 10v kuluttua olisin samassa jamassa kuin monet asiakkaani, alkoholisoitunut, huumeongelmainen, itseään tyrkyttävä vanhapiika.Anteeksi yleistys, mutta en kyllä kovinkaan montaa ritaritarinaa työssä ollessani kuullut.

Sitten sattui se päivä, jolloin tapasin tulevan mieheni. Ei niistä alkutreffeistä tai muustakaan alkuhuumasta sen enempää. Ja seuraavaksi raskaustesti näyttikin plussaa. Tässäkö se sitten olisi? Minun oma pieni perheeni. MAtkustin pariin otteeseen mieheni luokse, mutta sitten painoivat työt päälle, ja yhtäkkiä olinkin niin pitkällä raskaudessa etten saantut enää lentolupaa. Synnytyksen jälkeen pitikin odottaa, että poikani sai kaikki rokotukset, jonka jälkeen vasta pääsimme taas matkalle.

Oli melko rankka kokemus ylläpitää suhdetta vuodenpäivät vain puhelimitse. Soiteltiin joka päivä, joskus useamminkin kuin kerran päivässä. Oma arkeni siis koostui vastasyntyneestä pojasta ja puhelimessa puhumisesta. Monet kerrat aloimme olemaan niin äärirajoilla, että meinasimme pistää poikki ja jatkaa omia teitämme. Itselleni oli rankkaa..ystävät kaikkosivat (muutamaa hyvää sellaista lukuunottamatta. Kiitos teille siitä!) enkä saanut ikinä yksin lähdettyä mihkään. Päivät matelivat kotona ollessa ja reipasta äitiä esittäessä.

Sitten viimein 4.9.2009 koitti se päivä kun pojan kanssa suuntasimme lentokentälle. Oi sitä ihanuutta ja autuutta kun pääsimme perille ja perheeni oli meitä vastassa siellä. Vuokrasin oman asunnon sieltä, jotta pääsisimme harjoittelemaan kaikki kolme omaa yhteistä arkea. Mikä ei sitten ollutkaan ihan niin helppoa kuin kuvittelin.

Mieheni oli vaikea totuttautua yhtäkkiä ajatukseen, että hänellä oli perhe josta tuli ottaa vastuu, kun taas minä olin äidin rooliin jo kasvanut raskausaikana ja edeltävänä 5 kuukautena poikani kanssa.  Sitten iskivät kulttuurilliset erot perheeseemme, joista osaan olin jo osannut oman perheeni takia varautua. Tosin paljon oli uutta. Mieheni on muslimi, itse olen ateisti, ja pojasta kasvaa muslimi isän mukaan. Ensimmäisestä kuukaudesta en juuri edes muista mitään, niin kauhean hektistä se oli ja kaikkeen uuteen piti tottua.

Vaikka olen vanhempieni luona usein vieraillut, oli outoa pyörittää omaa arkea maassa josta en tiennytkään ihan niin paljoa kuin luulin. En ymmärtänyt ihmisten kieltä, asuimme pienessä kylässä, jossa turisteja ei näy. Taisin olla siellä jonkunlainen nähtävyys ensimmäisinä aikoina :) Sitten kaiken sen lomassa piti koittaa saada kaikki paperiasiat hoidettua : naimisiinmeno, lapsen isyyden todistaminen ja mieheni viisumin hakeminen. Kyllä jossain paikoissa vaan osataan pyörittää ihmistä näissä "valtion rattaissa". Konsulaatti, ulkoministeriö, eri poliisiasemat tulivat kaikki pikkuhiljaa tutuksi ja tietenkään ne eivät sijainneet takapihallamme vaan aina piti raahautua 200km päähän pääkaupunkiin hoitamaan jokin asia. Ja yksitellen tietenkin. Tässäkin vaiheessa minulta meinasi välillä itku päästä ja olin jo aivan valmis luovuttamaan. Onneksi en!'

Vierailimme tietenkin myös mieheni kotona muutamaan otteeseen tapaamassa hänen perhettään. Ja jos kultturishokki mieheni kanssa ollessani tuntui välillä isolta, siellä olin aivan ummikko. Tuntui kuin olisin päässyt aikakoneella 50vuotta taaksepäin, niin alkeelliselta monet asiat tuntuivat. JA seuraillessani mieheni siskon jatkuvaa touhuamista, totesin että kyllä meillä Suomessa on niin helppoa. 18v tyttö, jolla ei kännykkää, eikä kavereita (mutakuin satunnaiset tytöt koulussa). Kotona vahditaan, että tulee koulusta suoraan kotiin ja alkaa tekemään perheelleen ruokaa. Sitten siivoaminen ja isän ja veljen kaikenlainen passaaminen. Yöllä kun kaikki on valmista tulee läksyjen luku, jotta voisi menestyä koulussa. Yritin ehdottaa yhteistä shoppailu- tai rantareissua ja sain osakseni vain kummallista mulkoilua. Ihan kuin olisin ehdottanut huumeita tai yhden yön juttua! Juu, no ei sitten ja teimmekin sitten loppuaikana monta yhteistä retkeä..päämääränä talon keittiö, jossa vietimme varmaan 15 tuntia päivässä.

Mielessäni jo ajattelin, että kyllä mulla on suuret saappaat täytettävänä, jos meinaan kotona ikinä saada samanlaista hyväksyntää kuin mieheni sisko kotonaan. Kumma kyllä, asiat tulivat minullakin aika luonnostaa. Onkohan luonto asettanut meihin naisiin takaraivoon sen, miten kotia hoidetaan vaikka siitä ei aiempaa kokemusta välttämättä olisikaan?

Sitten ihanan 5kk:n jälkeen tuli se päivä kun piti taas mennä lentokentälle ja suuntana oli siis Suomi. Ja kun tullessa meitä oli kaksi niin lähtiessä kolme. Eli saimme kaikki paperit valmiiksi ja mieheni lensi Suomeen kanssamme.

Oli tammikuu 2010, eli aivan perkeleen kylmä ja mieheni joka ole ikinä lunta nähnytkään oli lievästi ilmaistuna kauhuissaan. Ovia tai ikkunoita ei ensimmäiseen kuukauteen saanut avatakaa, ettei tulisi kylmä. JA jälleen oli edessä kaikki mahdolliset paperisotkut. Oleskeluluvan hakeminen, työhön palaaminen, kaikki rekisteröitymiset Suomeen ja työkkärin kanssa tappelu jotta saatiin miehelleni suomen kielen koulupaikka.

Nyt olemme olleet Suomessa n 7kk kaikki yhdessä, enkä päivääkään vaihtaisi pois. Itse olen palannut työelämään ja mieheni tosiaan opiskelee suomenkieltä ja koittaa katsella jotain sivuhommia.

Näiden 7kk:n aikana olen seurannut läheltä suomalaisten suhtautumista ulkomaalaiseen. Monet miespuolisista ystävistäni esimerkiksi haukkuivat mieheni täydeliseksi luuseriksi ja onnenonkijaksi kun kuuliavt suhteestamme. Mutta jopas on toinen ääni kellossa kun naamatusten on nähty. Miksei suomalainen sitten uskalla sanoa päin naamaa mielipidettään, kun on ensin seläntakana ajuhettu jos jonkunäköistä.

Kaikista klassisimmat kommentit ovat varmaan olleen että onko mieheni muslimi ja kohta kuljen huivi päässä pyllistelemässä ja unohdan täysin oman itseni. Väärin. Tai, että mieheni haluaa vaan naimisiin oleskeluluvan takia. Väärin. Miksi ihminen, jolla on täydelliset olosuhteet omassa maassaan työtä myöten, haluaisi tulla tänne lumen keskelle opiskelemaan uutta kieltä? Kolmas klassikko on suosikkini : Miehesi ottaa joku päivä poikasi ja lentää kotimaahansa, etkä ikinä enää tule näkemään poikaasi. Näinkö? Miksi muslimimies, jolle vaimo on lapsen kasvattaja kaappaisi oman poikansa ja joutuisi aivan yksin kasvattamaan hänet? Olemme kuitenkin kasvatuksen kannalta hyvin samoilla linjoilla, vaikka eri kulttuuria ja uskontoa edustammekin. Ja pienissä asioissa pyrimme tekemään kompromisseja.

Välillä tämä kaikki tietenkin tuntuu tälläisestä mukavuudenhaluisisesta suomalaisesta naiselta aika rankalta. Hoidat työpäivän, haet pojan tarhasta, käyt kaupassa, menet kotiin tekemään ruokaa ja siivoamaan, huolehdit lapsesta ja illalla toistat ruoan ja siivouksen. Mutta mitä muuta toisaalta äitinä ja vaimona haluaisin, kuin että pojalla ja miehellä on hyvä olla kotona?

Mieheni viihtyy melko vähän kotona, käy koulussa, salilla ja kahvilla ystäviensä kanssa. Mutta mikä pakko avioparien on kotona yhdessä nyhjätä. Niin paljon olen katsellut vierestä ystävieni taistelua, koska mies ei ole kotona. Miksi nainen haluaa kahlehtia miehen kotiin kanssaan? Onko tää nyt taas joku tasa-arvo juttu? Minusta ainakin naisella on naisen hommat ja miehellä omansa. Kyllä me keritään sitä aikaa viettämään ihan yhdessä  tulevaisuudessa ja toisaalta oeln ihan tyytyväinen nykytilanteeseenikin. Välillä tuntuu, ettei nainen oikein tajua että kun teet lapsen niin se tolkuton juokseminen, kavereiden kans hengailu ja baareissa pyöriminen ei enään kuulu siihen arkielämään. Toisaalta, eipä minun tarvitsekaan pelätä, että mieheni tulisi kahvilta kännissä kotiin :)

Tässä tälläistä pientä pohjustusta tuleviin kirjoituksiin. AInakin lukijat nyt tietävät, mistä ollaan lähdetty ja tulevaisuutta emme voi kuin arvailla.

 

Kaikella Kunnioituksella!