Eli siis hyvää Ramadan-kuukautta kaikille..ihan kuin se meidän elämäämme jotenkin vaikuttaisi. Eikä täällä Suomen maassa näytä vaikuttavan oikein kenenkään muunkaan elämään. Meillä kotona on kyllä syöty ihan kuin ennenki ja onhan mies pari kolikkoa uhkapeleihinki laittanut :) Että se siitä pyhästä kuukaudesta.

Olipa haikee työpäivä eilen illalla kun olin omassa kantakuppilassani viimeistä päivää töissä. Johan oon siellä 5 vuotta viihtynyt ja muutamaankin otteeseen lopettanut ja siirtynyt muualle..ja aina vaan palannut takaisin! Saa nähä kuinka kauan nyt olen poissa vai taasko mut itketään takaisin sinne, koska se paikka ei vaan pärjää ilman mua :) Ei ne inkkarit siellä vaan osaa mitään, kun ei ne edes kunnolla ymmärrä, mitä asiakkaat haluavat..Niin paljon olen saanut negatiivista palautetta. Mutta kukapa työnantaja ei haluaisi halpaa työvoimaa. Tämä näkyy esimerkiksi meidän suomalaisten tunneissa, ettei kumma juttu meillä ole yhtään sunnuntai tuntei ku ne inkkarit ei ota mitään lisiä niistä. Välillä hiukka suututtaa...mutta eipähän asia toisaalta minulle kuulu. Näkyy kyllä sitäkin paremmin.

Tulin oikein iloiseksi tänään, kun katselin telkkaria ja Ranska on ilmoittanut häätävänsä kaikki romanikerjäläiset pois maasta. Tästä vois ottaa Suomikin mallia..mitä me niillä täällä tehdään? Mua ainakin vituttaa mennä aamulla töihin kun juna-asemalla on kymmenen kättä ojossa ja toivottavasssa hyvää huomenta. Saatana..töihin tai pois maasta! Tai ainakin pois kaduilta pummimasta. Kyllä se Sarkozy on kova kundi..se on tehny paljon hyviä tekoja..ja muutaman huononki kyllä :D

Taas mä täällä hotellilla kirjoittelen kun ei asiakkaita meinaa olla..Ja kotona ei kone toimi. Kumpi mies siellä lienee sen hajoittanut..isompi vai pienempi. Sitä en ehkä koskaan saa tietää. Mutta ainakaan se ei toimi. Tai siis netti ei toimi..ja Elisan mukaan siinähän ei tietenkään ole mitään vikaa..Ja sinne hiiskatin vikapalveluun ei saanu 40min jonotuksenkaan jkälkeen mitään yhteyttä!Kai siitäkin pitää joku helvetin reklamaatio tehdä sinne firmaan..johan on kumma kun ei homma toimi. Ja kuitenkinhan ne veloittaa multa sen yhteysmaksun tältä ajalta vaikka vika niiden päässä oliskin..*huoh*

Mut eiköhän tää nyt tänään ollu tässä...ei pysty keskittyy enään..

Jos tiskillä käy kerran tunnissa yks asiakas, jää aikaa miettimiseen..

Mikähän olis tänään sit aiheena? Pääsin siis töihin hotellin baariin, ja täällä ollaan. Toistaiseks ainakin hengissä, vaikka kaikenmaailmaan italiaanot ja espanjoolat tulee kalkattaan tuohon mulle. Enkä ymmärrä halausituukaan sanaa..hjymyilen nätisti vaan ja tarjoon jotain kuppia :) Onpa ollut pitkiä päiviäkin, ja ukko ihan mukisematta ollut pojan kanssa kotona. Koskahan silläkin hermo menee? No näillä näkymin olis sunnuntaina ansaittu vapaapäivä, jonka aioin viettää perinteiseen tapaan siivoamalla ja tekemällä jotain hyvää ruokaa perheelleni, joka on pitkään joutunut syömään helppoa einesruokaa!

Eilen yöllä odottaessani junaa töiden jälkeen, näin taas kuinka suomi kukoistaa. Jouduin samaan vaunuun 10 somalinuoren kanssa, joista jokainen oli vähintäänkin alkoholin vaikutuksen alaisena..suurin osa varmasti nauttinut jotain muutakin. Nuoret tytöt jankkasivat puheensa keskellä kulunutta "wallahi billahi"-juttua, jonka olen aina kuvitellut kuuluvan vain islamin uskontoon. Eikä siihen, että sitä huudellaan kännipäissään jossain kadulla, kuitenkin joka toinen sana oli meille suomalaisille tuttu "vittu". Sitten jostain kumman syystä ihmetellään, miksei suomalaiset pidä somaleista. "Mä oon katujen gangsta" hehkutti yks pojista, ja silloin ei enää oikein oma pokkakkaan pitänyt..taisi ivallinen hymy tulla minunkin huulilleni. Mikseivät äidit ja isät pidä ruotua kotona?

Otin kotona aiheen puheeksi, kysyäkseni omalta islamin tietäjältä vähän kannanottoa asiaan. Hän vaan totesi, etteivät vanhemmat sitä hyväksy mutta koska lapset ovat suomalaisia ja omistavat "punaisen passin" ei heille oikein mitään voi tehdäkään. Ehkä se pitää omalla tavallaan paikkansa...mitään kuria heihin ei saa, koska sitten juostaan lastensuojeluviranomaisen puheille, että kotona hakataan. Siinä on vanhemmat vähän puun ja kuoren välissä. 15-vuotias tyttö huivi päässä juoksee pulen yön jälkeen poikien kanssa kännissä kadulla -näytelmä ei varsinaisesti kuulu heidän kulttuuriinsa tai uskontoonsa. Ja tästä johtuen monet maahanmuuttajat haaveilevat vain tästä kuuluisasta "punaisesta passista" eli kansalaisuudesta. Omassa maassa on helpompi mennä lomailemaan, siellä poliisit eivät voi oikein puuttua tekemisiin ja Suomessa et saa karkotuspäätöstä ja voit rällää kuten normi pohjalainen. (Anteeksi teille pohjalaiset, en halua mitenkään verrata, sanonta oli vaan aika osuva). Ja kuinkas ollakkaan kuulin tuossa juuri sisäpiirin tietoa, että nämä meidän köyhät ja muuten ressukat somalit ovat vallanneet puolet egyptistä. Rakentaneet sinne hienot talot ja reissaavat lomillaan sinne. Onpa hienoa. Suurimalla osalla suomalaisista ei ole edes omaa kesämökkiä Suomessa, ulkomaan asunnosta puhumattakaan. Antakaa ihmeessä enemmän niitä kansalaisuuksia, niin saahaan väki liikkumaan!

On se kumma, kun Suomen tasa-arvolain ja lastensuojelulain takia ei omat vanhemmat saa lapsiaan kuriin. Eli, jos sinulla on kansalaisuus, voit tehdä hyvin pitkälti juuri sitä mitä haluat. Ja naisena varsinkin..paratiisin ovet ovat auki! Mua vaan hyvin paljon suututtaa tää asia. Ja kun tasa-arvosta kerran huudetaan, niin miksei Suomessa ole tasa-arvoa rotuasioissa. Kaikenrotuiset ja -maalaiset pitäisi myös olla samanarvoisia täällä. Valitettavasti monessakaan asiassa ei näin ole.

Ja sitten päästiinkin takaisin tasa-arvo asiaan, josta olen vissiin aikaisemminkin jotain kirjoittanut. Ja sattuipas samaan aikaan tulemaan tiskille pariskunta, jotka maksoivat molemmat omat juomansa, ja sanoivat johtuvan tasa-arvosta. Eipä pääse sitten kumpikaan jälkeenpäin huutelemaan, ettäkun "minä silloin tarjosin". Vaikka oma mieleikuvani on, että miers tarjoaa naiselle..taidan tosin olla melko paljon ajastani jäljessä? KOska nyky-Suomessa miehet on minusta poljettu niin alas, että aletaan olemaan kaukana tasa-arvosta..toiseen suuntaan tällä kertaa. Mut se siitä..en jaksa jauhaa tätä enempää.

Mahtaa tästä tulla kova päivä, kun tälläsiä on ruvennut pohtimaan ja ei ole enään kuin 6 tuntia töitä jäljellä :D Noh..mä kerron enskerralla mitä kaikkea mielessä pyörii...

"Wallahi Billahi"

Tästäkin päivästä kunnialla selvitty. Aamulla neljän tunnin unien jälkeen reippaana poika päiväkotiin ja töihin. Huomaa, että loppukuu kun ihmisiä niin todella vähän liikkeellä.

Sain jopa ihan hyviäkin uutisia..saan paremman duunipaikan samalta pomolta. Tai no en tie onko paikka välttämättä parempi, mut tunteja ainakin riittää. Ja tästähän meillä kotona riemu ratkes. Onse kumma, kun ensin on valitettu, ettei oo duunia eikä oikein rahaakaan ja nytkun töitä olis niin sekään ei tunnu kelpaavan. Mun työhän on mieheni mielestä yhtä hohdokasta kuin prostituoidun tai stripparin.. Mut toistaiseks antaa sen olla, kun muutakaan ei ole. Ja sittenkin kun olen iltaisin töissä, niin ei ole hyvä koska isä joutuu lukituksi pojan kanssa kotiin. Mut kuitenkaan ei kelpaa, että hän menis töihin ja mä olisin vaan kotona :D se on kuulema epäreilua!? Eli siinä mentiin Koraanissa taas ihan sivuteille...

Ja Koraaniin kun päästiin..ollaan kotona paljon aiheesta juteltu ja siis pointtihan on, ettei saa olla ihmisten kanssa jotka käyttävät alkoholia, ei saa ottaa vastaan alkoholilla tienattua rahaa, tai itse tienata sitä, eikä tietenkään käyttää sitä, ei saa mennä paikkoihin joissa myydään alkoholia. Njooh..täällä Suomen maassa se on melko haasteellista? Mistä ostat ruokasi, jos et voi prismaan mennä koska siellä myydään alkoholia? Voitko matkustaa julkisilla, jos näet että sinne samaan kyytiin on menossa humalainen? Missä kohtaa siinä menee jonkunlainen raja, koska eihän ihminen voi täysin erota yhteiskunnasta ja olla käymättä missään. Helppohan se on esim. Saudeissa tai Irakissa, missä ei jokaisessa pikku-kioskissa myydä jotain alkoholipitoista.

Huumeitahan koskee sama juttu..Kuitenkin valtaosa Suomessa asuvista muslimeista (marokko, tunisia, algeria, libya) tienaa ainakin jonkun osan tuloistaan huumeiden kautta. Joko myydään tai muuten vain välitetään käyttäjä ja myyjä yhteen jnejne.. Pelataan uhkapelejä, ja niistä saaduilla "likaisilla" rahoilla ostetaan ruokaa kaappiin ja vaatteita perheelle sekä itselle. Ristiriitana se, että kuitenkin käydään moskeijassa rukoilemassa, tuomitaan, arvostellaan ja väheksytään syntiä tekeviä eurooppalaisia. Ja kun uskonnosta on jotain hyötyä, sitä tuodaan kuuluvasti esille.. Voiko ihminen saada islamin kautta paremman kuoleman jälkeisen elämän, jos kuitenkin nauttii kaikin rinnoin euroopassa täysin länsimaalaiseen tapaan? Otetaan siis ilo irti molemmista..valitettavasti se vain ei mene niin. Ei se auta, jos aina vain kadut jälkeenpäin..

Se siitä aiheesta, kuhan tupsahti vain mieleeni tässä :)

Ja takaisin tähän työ-aiheeseen. Eilen kävin "haastattelussa" eräässä hotellissa ja siellä baarissa pitäisi aloittaa ensvkolla..ihan keikkapohjaista työtä. Jospa kerrankin olis työpaikka, missä jokainen asiakas ei välttämättä puhaltais heti aamusta min. 1,5promillee :) Saahan sitä toivoa..joskus olen kuullut, että ne hotellin asiakkaat ne vasta pahimpia ovatkin? Tänäänkin aamulla mein kantakippolassa varttia vaille yhdeksän jo riiputtiin oven rivassa kiinni, et milloin saa ryyppyy..onko toi sit ihmisen elämää? Tässä maailmassa on ihan liikaa asioita mitä mä en ymmärrä, ja yks niistä on eri riippuvuudet (alkoholi, huumeet, pelit jne). Vedetään viikon-parin putki päällä tuolla ympäri kyliä ilman penniäkään rahaa ja koitetaan löytää jostain joku nukkumapaikka. Sit aamulla juostaan ekana lähimpään baariin joka on auki ja alotetaan alusta. Ja kaikkein suurin kysymys koko maailmassa : Miten alkoholisteilta ei ikinä lopu rahat? Aina saa revittyä kasaan sen parin bissen ja röökiaskin verran..uskomatonta!

Tästäkin aiheesta voisin sukeltaa vaikka kuinka syvälliseen maailmaan ja yksinkeskusteluun toisen minäni kanssa :) Mutta toisaalta..miksi siitä riittää puhuttavaa? Koska se on täysin hallitsematon ja julkinen ongelma Suomessa. Lukekaa vaikka lehtiä, lähes tulkoon jokainen rikos on tehty alkoholin vaikutuksen alaisena. Ja kaiken huippuna lisääntyvät äidit/isät jotka lähtevät baariin ja jättävät vauvansa/lapsensa yksin kotiin. Missä tälläistä on?? Tämän takia haluan tulevaisuudessa muuttaa mieheni kotimaahan perheeni kanssa ja kasvattaa lapseni siellä, jotta välttyisin tältä ongelmalta että lapseni katselisivat joka paikassa humalaisia ja oppisivat et kännääminen on hauskaa. Mitä hauskaa siinä on..junnuna juotiin, eikä juomat ees ollu hyviä mut vaan pakko oli, ja muisti meni ja yrjö lens koko kotimatkan..hauskaa? Ja sama toistuu toisilla ihmisillä vielä 40-50v iässäkin..kaava on aina sama.

Tälläistä kaikkea sitä päähän pälkähtää, kun istuu yksin kotona miettimässä. Poika meni aikaa sitten jo nukkumaan (munki kyl pitäs) ja ukko on ulkona kavereidensa kanssa. Juomassa kahvia. Kuullostaa aika hassulta :D Illat on mun omaa aikaa..voin vaan olla ja ajatella tai olla ajattelematta.

Äitikin koitti soitella msn:n kautta..en jaksanu vastaa. Kuulen vaan miten siel on niin lämmin ja ne oli taas koko päivän rannalla ja kuinka niil on ikävä poikaa ja mitä ne on syöny tänää :D tooooosi jännää! Ja ikuinen kysely, et milloin tuun seuraavan kerran lomalle. Ihanku mulla olis tässä varaa lennellä mantereiden väliä parin kuukauden välein..

Miten multa lipsuu nää aiheet aina johonkin muuhun..ajattelen jotain ja sit alan miettii jotain mikä mukamas liittyy siihen. Outoa!

Ja lopuksi vielä haluun huomauttaa, et ihan turha kenenkään ottaa nokkiinsa mun kirjoituksista. Nää on mun mietteitä ja mielipiteitä ja muilla on omansa ja osaan arvostaa myös niitä. Kommenttia saa laittaa, voihan näistä vaikka joskus saada ihan keskustelun aikaiseks, ettei aina tarvi vaan yksin täällä rööki suussa miettiä ja kirjoitella :)

Ja tästä se alkaa. Olen jo pitkään harkinnut aloittavani blogin kirjoittamisen ja nyt otin itseäni niskasta kiinni. On niin paljon sanottavaa, mutta toisaalta niin paljon kuuroja korvia joille puhua. Täällä voin vapaasti kirjoittaa mikä mieltäni askarruttaa ja ihmiset voivat vapaasti valita lukevatko kirjoituksiani vaiko eivät.

Vaikka blogini teema on Roosa, niin ei elämäni aina ole yhtä vaaleanpunaista. Olen pienen pojan äiti ja ulkomaalaisen miehen vaimo. Juujuu, tiedetään ihmisten yleinen mielipide tälläisestä kokoonpanosta. Sitä ei tarvitse sen kummemmin kommentoida.

Asumme Suomessa, mutta mieheni kotimaa (tunisia) on vahvasti sydämessämme. Mieheni perhe, samoinkuin oma perheeni asuvat siellä.

Vanhempani muuttivat muiden siaruksieni kanssa sinne kun täytin 18, joten oli aika pakko vähän ryhdistäytyä ja alkaa etsimään elämälleni jotain suuntaa. Alkaa ottaa vastuuta omasta olemisesta, koska sitä ei enää kukaan muukaan tehnyt. Olen kuullut kommenteja siitä, kuinka äitini on mukamas hylännyt minut vaihtamalla maata, mutta mikä minä olisin menemään oman äitini onnellisuuden tielle? Hän on onnellinen siellä ja olen onnellinen heidän puolestaan.

Kun vähän pääsin jaloilleni, aloitin työt eräässä pienessä kippolassa ja siitä olen luonut itselleni jonkunlaista uraa..samalla allalla olen ainakin kaikkien näisen huiman 5vuoden jälkeen. Eli hyvän matikan omaavat pystyvät laskemaan, ettei minulla noita ikävuosiakaan kovin kummoista määrää ole. Siellä sain hyvän opin siitä, mitä en halunnut elämälleni tapahtuvan. On surullista katsoa, kuinka vahvasti kuningas alkoholi määrää useiden ihmisten elämää. Ja kuinka vaikeaksi se sen monesti tekee.

Tietenkin halusin myös itse pitää vähän hauskaa, ja jonkunlaisessa pöhnässä vierähtikin sitten pari vuotta elämästäni. Työni oli baarissa, vapaa-aikani oli siellä..samoinkuin kaikki "ystävät". Jotka tosin lopettivat yhteydenpidon, kun itse lopetin vapaalla baarissa käymisen.

MAtkustelin pari kertaa vuodessa katsomaan vanhempiani ja sisaruksiani ja kaikki oli hyvin. Mutta jotain tuntui, että puuttui aina..Perhe!

Itselläni ei Suomessa minkäänlaista perhettä ollut ja sellaisen halusin. En halunnut, että 10v kuluttua olisin samassa jamassa kuin monet asiakkaani, alkoholisoitunut, huumeongelmainen, itseään tyrkyttävä vanhapiika.Anteeksi yleistys, mutta en kyllä kovinkaan montaa ritaritarinaa työssä ollessani kuullut.

Sitten sattui se päivä, jolloin tapasin tulevan mieheni. Ei niistä alkutreffeistä tai muustakaan alkuhuumasta sen enempää. Ja seuraavaksi raskaustesti näyttikin plussaa. Tässäkö se sitten olisi? Minun oma pieni perheeni. MAtkustin pariin otteeseen mieheni luokse, mutta sitten painoivat työt päälle, ja yhtäkkiä olinkin niin pitkällä raskaudessa etten saantut enää lentolupaa. Synnytyksen jälkeen pitikin odottaa, että poikani sai kaikki rokotukset, jonka jälkeen vasta pääsimme taas matkalle.

Oli melko rankka kokemus ylläpitää suhdetta vuodenpäivät vain puhelimitse. Soiteltiin joka päivä, joskus useamminkin kuin kerran päivässä. Oma arkeni siis koostui vastasyntyneestä pojasta ja puhelimessa puhumisesta. Monet kerrat aloimme olemaan niin äärirajoilla, että meinasimme pistää poikki ja jatkaa omia teitämme. Itselleni oli rankkaa..ystävät kaikkosivat (muutamaa hyvää sellaista lukuunottamatta. Kiitos teille siitä!) enkä saanut ikinä yksin lähdettyä mihkään. Päivät matelivat kotona ollessa ja reipasta äitiä esittäessä.

Sitten viimein 4.9.2009 koitti se päivä kun pojan kanssa suuntasimme lentokentälle. Oi sitä ihanuutta ja autuutta kun pääsimme perille ja perheeni oli meitä vastassa siellä. Vuokrasin oman asunnon sieltä, jotta pääsisimme harjoittelemaan kaikki kolme omaa yhteistä arkea. Mikä ei sitten ollutkaan ihan niin helppoa kuin kuvittelin.

Mieheni oli vaikea totuttautua yhtäkkiä ajatukseen, että hänellä oli perhe josta tuli ottaa vastuu, kun taas minä olin äidin rooliin jo kasvanut raskausaikana ja edeltävänä 5 kuukautena poikani kanssa.  Sitten iskivät kulttuurilliset erot perheeseemme, joista osaan olin jo osannut oman perheeni takia varautua. Tosin paljon oli uutta. Mieheni on muslimi, itse olen ateisti, ja pojasta kasvaa muslimi isän mukaan. Ensimmäisestä kuukaudesta en juuri edes muista mitään, niin kauhean hektistä se oli ja kaikkeen uuteen piti tottua.

Vaikka olen vanhempieni luona usein vieraillut, oli outoa pyörittää omaa arkea maassa josta en tiennytkään ihan niin paljoa kuin luulin. En ymmärtänyt ihmisten kieltä, asuimme pienessä kylässä, jossa turisteja ei näy. Taisin olla siellä jonkunlainen nähtävyys ensimmäisinä aikoina :) Sitten kaiken sen lomassa piti koittaa saada kaikki paperiasiat hoidettua : naimisiinmeno, lapsen isyyden todistaminen ja mieheni viisumin hakeminen. Kyllä jossain paikoissa vaan osataan pyörittää ihmistä näissä "valtion rattaissa". Konsulaatti, ulkoministeriö, eri poliisiasemat tulivat kaikki pikkuhiljaa tutuksi ja tietenkään ne eivät sijainneet takapihallamme vaan aina piti raahautua 200km päähän pääkaupunkiin hoitamaan jokin asia. Ja yksitellen tietenkin. Tässäkin vaiheessa minulta meinasi välillä itku päästä ja olin jo aivan valmis luovuttamaan. Onneksi en!'

Vierailimme tietenkin myös mieheni kotona muutamaan otteeseen tapaamassa hänen perhettään. Ja jos kultturishokki mieheni kanssa ollessani tuntui välillä isolta, siellä olin aivan ummikko. Tuntui kuin olisin päässyt aikakoneella 50vuotta taaksepäin, niin alkeelliselta monet asiat tuntuivat. JA seuraillessani mieheni siskon jatkuvaa touhuamista, totesin että kyllä meillä Suomessa on niin helppoa. 18v tyttö, jolla ei kännykkää, eikä kavereita (mutakuin satunnaiset tytöt koulussa). Kotona vahditaan, että tulee koulusta suoraan kotiin ja alkaa tekemään perheelleen ruokaa. Sitten siivoaminen ja isän ja veljen kaikenlainen passaaminen. Yöllä kun kaikki on valmista tulee läksyjen luku, jotta voisi menestyä koulussa. Yritin ehdottaa yhteistä shoppailu- tai rantareissua ja sain osakseni vain kummallista mulkoilua. Ihan kuin olisin ehdottanut huumeita tai yhden yön juttua! Juu, no ei sitten ja teimmekin sitten loppuaikana monta yhteistä retkeä..päämääränä talon keittiö, jossa vietimme varmaan 15 tuntia päivässä.

Mielessäni jo ajattelin, että kyllä mulla on suuret saappaat täytettävänä, jos meinaan kotona ikinä saada samanlaista hyväksyntää kuin mieheni sisko kotonaan. Kumma kyllä, asiat tulivat minullakin aika luonnostaa. Onkohan luonto asettanut meihin naisiin takaraivoon sen, miten kotia hoidetaan vaikka siitä ei aiempaa kokemusta välttämättä olisikaan?

Sitten ihanan 5kk:n jälkeen tuli se päivä kun piti taas mennä lentokentälle ja suuntana oli siis Suomi. Ja kun tullessa meitä oli kaksi niin lähtiessä kolme. Eli saimme kaikki paperit valmiiksi ja mieheni lensi Suomeen kanssamme.

Oli tammikuu 2010, eli aivan perkeleen kylmä ja mieheni joka ole ikinä lunta nähnytkään oli lievästi ilmaistuna kauhuissaan. Ovia tai ikkunoita ei ensimmäiseen kuukauteen saanut avatakaa, ettei tulisi kylmä. JA jälleen oli edessä kaikki mahdolliset paperisotkut. Oleskeluluvan hakeminen, työhön palaaminen, kaikki rekisteröitymiset Suomeen ja työkkärin kanssa tappelu jotta saatiin miehelleni suomen kielen koulupaikka.

Nyt olemme olleet Suomessa n 7kk kaikki yhdessä, enkä päivääkään vaihtaisi pois. Itse olen palannut työelämään ja mieheni tosiaan opiskelee suomenkieltä ja koittaa katsella jotain sivuhommia.

Näiden 7kk:n aikana olen seurannut läheltä suomalaisten suhtautumista ulkomaalaiseen. Monet miespuolisista ystävistäni esimerkiksi haukkuivat mieheni täydeliseksi luuseriksi ja onnenonkijaksi kun kuuliavt suhteestamme. Mutta jopas on toinen ääni kellossa kun naamatusten on nähty. Miksei suomalainen sitten uskalla sanoa päin naamaa mielipidettään, kun on ensin seläntakana ajuhettu jos jonkunäköistä.

Kaikista klassisimmat kommentit ovat varmaan olleen että onko mieheni muslimi ja kohta kuljen huivi päässä pyllistelemässä ja unohdan täysin oman itseni. Väärin. Tai, että mieheni haluaa vaan naimisiin oleskeluluvan takia. Väärin. Miksi ihminen, jolla on täydelliset olosuhteet omassa maassaan työtä myöten, haluaisi tulla tänne lumen keskelle opiskelemaan uutta kieltä? Kolmas klassikko on suosikkini : Miehesi ottaa joku päivä poikasi ja lentää kotimaahansa, etkä ikinä enää tule näkemään poikaasi. Näinkö? Miksi muslimimies, jolle vaimo on lapsen kasvattaja kaappaisi oman poikansa ja joutuisi aivan yksin kasvattamaan hänet? Olemme kuitenkin kasvatuksen kannalta hyvin samoilla linjoilla, vaikka eri kulttuuria ja uskontoa edustammekin. Ja pienissä asioissa pyrimme tekemään kompromisseja.

Välillä tämä kaikki tietenkin tuntuu tälläisestä mukavuudenhaluisisesta suomalaisesta naiselta aika rankalta. Hoidat työpäivän, haet pojan tarhasta, käyt kaupassa, menet kotiin tekemään ruokaa ja siivoamaan, huolehdit lapsesta ja illalla toistat ruoan ja siivouksen. Mutta mitä muuta toisaalta äitinä ja vaimona haluaisin, kuin että pojalla ja miehellä on hyvä olla kotona?

Mieheni viihtyy melko vähän kotona, käy koulussa, salilla ja kahvilla ystäviensä kanssa. Mutta mikä pakko avioparien on kotona yhdessä nyhjätä. Niin paljon olen katsellut vierestä ystävieni taistelua, koska mies ei ole kotona. Miksi nainen haluaa kahlehtia miehen kotiin kanssaan? Onko tää nyt taas joku tasa-arvo juttu? Minusta ainakin naisella on naisen hommat ja miehellä omansa. Kyllä me keritään sitä aikaa viettämään ihan yhdessä  tulevaisuudessa ja toisaalta oeln ihan tyytyväinen nykytilanteeseenikin. Välillä tuntuu, ettei nainen oikein tajua että kun teet lapsen niin se tolkuton juokseminen, kavereiden kans hengailu ja baareissa pyöriminen ei enään kuulu siihen arkielämään. Toisaalta, eipä minun tarvitsekaan pelätä, että mieheni tulisi kahvilta kännissä kotiin :)

Tässä tälläistä pientä pohjustusta tuleviin kirjoituksiin. AInakin lukijat nyt tietävät, mistä ollaan lähdetty ja tulevaisuutta emme voi kuin arvailla.

 

Kaikella Kunnioituksella!